Isäni oli kuitenkin sitä mieltä ettei kissaa voinut ottaa kaupunkiin eikä meillä ollut aikaa hoitaa kissaa. Olin aika lohduton, koska en saanut lehmääkään parvekkeelle. Isäni yritti kertoa minulle ettei eläimiä voi vaan ottaa, ne pitää hoitaakin. Aino-täti kuitenkin ratkaisi ongelmani: Sain Mossen. Kesäkissaksi. Homma siis hoitui niin että kesäisin Mosse oli minun kissani. Talvisin Mosse oli osa talon inventaarioita ja odotti kiltisti että tulisin taas kesäksi hoitamaan kissaani. Mosse asui, muista kissoista poiketen, talossa koska oli "minun" kissani. Mosse eli onnellista maalaiselämää ja oli yksi talon vanhimmista kissoista kun se nukkui pois.
Valitettavasti kesäkissat keskimäärin eivät vaan elä tällaista elämää. Ne otetaan kesäksi lapselle leluksi, kaikki vanhemmat eivät selvästikään ymmärrä että kissa vaatii hoitoa. Keskimäärin sellaisen reilu 15 vuotta. Myös talvisin. Ja kaupungissa. Se, miten aikuinen ihminen ei tätä ymmärrä, jokavuotisista valistuskampanjoista huolimatta, on minulle mysteeri.
Kissa ei nimittäin pärjää yksin luonnossa. Yksi suurimmista ongelmista on ruoka. Sheba purkkeja kissa ei osaa avata, eikä niitä juurikaan luonnossa muutenkaan ole. Hiiret ovat yllättävän nopeita jos ne eivät toimi pattereilla. Jos ruokaongelma nyt kuitenkin jotenkin ratkeaa on ongelmana villieläimet, joille kiva, puolikesy kissa on helppo saalis, Tai sairaudet, joista osa tappaa nopeasti, osa hitaammin. Ne eivät edes katso onko kissa kiva vaiko ei. Jos kisuli jostakin kumman syystä jääkin henkiin on talvi, myös täällä etelässä, aika kova. Juuri tänään luin tarinan Kit-kissasta joka oli paleltua kuoliaaksi. Ei mikään kovin miellyttävä tapa päästä hengestään. Nopeammin kuolisi jos jäisi "kunnolla" auton alle, Valitettavan usein ei se autokaan tapa vaan eläin jää tienvarteen kitumaan. Kuka ihminen haluaa "omalle" lemmikilleen tällaisen kohtalon ja hylkää sen luontoon? Ja minkä kuvan se antaa lapsille kun he hieman aikuistuvat ja muistavat sen kissan joka hylättiin mökille?
Minulle on ihan turha sanoa että lapsi unohtaa. Emme me unohda. Siitä on reilu 40 vuotta kun sain Mossen, edelleen muistan kissani ja isäni sanat: Eläintä täytyy hoitaa, ei sitä voi vaan ottaa.
Nyt minulla on taas oma kissa. Sen kohtalo oli syntyä luontoon, kun emä sai ulkoilla vapaasti. En osaa sanoa onko emällä "omaa kotia" jossa tarjotaan ruokaa ja sadesuojaa, mutta ainakaan siellä ei tarjota paikkaa pennuille. Eikä myöskään välitetä siitä että pennut syntyvät "jonnekin". Miten kissamme mahdollisten sisarusten on käynyt, sitä en tiedä, tämä pikkuinen kuitenkin pelastui koska joku ilmoitti eläinsuojeluvalvojalle pennusta ja niin pikkuinen päätyi sisätiloihin.
Nykyään tämä pikkuinen ei ulkoile vapaasti, asumme alueella jossa liikenne on suhteellisen kovaa. Ja vaikka herra on täysin sisäkissa, mitä nyt valjaissa käy päivittäin iltalenkillä koirien kanssa, hänet on kastroitu. Ei toivottuihin pentuihin en halua olla osasyyllinen.
Lämmin kiitos Leenalle, joka haki pikkuisen turvaan luonnosta. Ja vielä suurempi kiitos siitä että Leena luovutti Aquan hoitoomme. Vaikka sisällä ei olekaan tällä hetkellä puuta jonka alle voi mennä nukkumaan, Aquan turvapaikka, eli joulukuusi on siirretty takaisin luontoon, vaikuttaa siltä että Aqua viihtyy täällä tästä huolimatta oikein hyvin. Toivon mukaan seuraavat 20 vuotta.
