Kesäkissa

Minulla on ollut kesäkissa. Kun olin pikkutyttö vietin kesäni isäni tädin luonna. Siellä oli aitoja heinälatoja joissa sai hyppiä. Heinä oli lehmille joita sain lypsää. Ja navetassa oli kissoja hiirestämässä. Minäkin tahdoin kissan!

Isäni oli kuitenkin sitä mieltä ettei kissaa voinut ottaa kaupunkiin eikä meillä ollut aikaa hoitaa kissaa. Olin aika lohduton, koska en saanut lehmääkään parvekkeelle. Isäni yritti kertoa minulle ettei eläimiä voi vaan ottaa, ne pitää hoitaakin. Aino-täti kuitenkin ratkaisi ongelmani: Sain Mossen. Kesäkissaksi. Homma siis hoitui niin että kesäisin Mosse oli minun kissani. Talvisin Mosse oli osa talon inventaarioita ja odotti kiltisti että tulisin taas kesäksi hoitamaan kissaani. Mosse asui, muista kissoista poiketen, talossa koska oli "minun" kissani. Mosse eli onnellista maalaiselämää ja oli yksi talon vanhimmista kissoista kun se nukkui pois.

Valitettavasti kesäkissat keskimäärin eivät vaan elä tällaista elämää. Ne otetaan kesäksi lapselle leluksi, kaikki vanhemmat eivät selvästikään ymmärrä että kissa vaatii hoitoa. Keskimäärin sellaisen reilu 15 vuotta. Myös talvisin. Ja kaupungissa. Se, miten aikuinen ihminen ei tätä ymmärrä, jokavuotisista valistuskampanjoista huolimatta, on minulle mysteeri.

Kissa ei nimittäin pärjää yksin luonnossa. Yksi suurimmista ongelmista on ruoka. Sheba purkkeja kissa ei osaa avata, eikä niitä juurikaan luonnossa muutenkaan ole. Hiiret ovat yllättävän nopeita jos ne eivät toimi pattereilla. Jos ruokaongelma nyt kuitenkin jotenkin ratkeaa on  ongelmana villieläimet, joille kiva, puolikesy kissa on helppo saalis, Tai sairaudet, joista osa tappaa nopeasti, osa hitaammin. Ne eivät edes katso onko kissa kiva vaiko ei. Jos kisuli jostakin kumman syystä jääkin henkiin on talvi, myös täällä etelässä, aika kova. Juuri tänään luin tarinan Kit-kissasta joka oli paleltua kuoliaaksi. Ei mikään kovin miellyttävä tapa päästä hengestään. Nopeammin kuolisi jos jäisi "kunnolla" auton alle, Valitettavan usein ei se autokaan tapa vaan eläin jää tienvarteen kitumaan. Kuka ihminen haluaa "omalle" lemmikilleen tällaisen kohtalon ja hylkää sen luontoon? Ja minkä kuvan se antaa lapsille kun he hieman aikuistuvat ja muistavat sen kissan joka hylättiin mökille?

Minulle on ihan turha sanoa että lapsi unohtaa. Emme me unohda. Siitä on reilu 40 vuotta kun sain Mossen, edelleen muistan kissani ja isäni sanat: Eläintä täytyy hoitaa, ei sitä voi vaan ottaa.

Nyt minulla on taas oma kissa. Sen kohtalo oli syntyä luontoon, kun emä sai ulkoilla vapaasti. En osaa sanoa onko emällä "omaa kotia" jossa tarjotaan ruokaa ja sadesuojaa, mutta ainakaan siellä ei tarjota paikkaa pennuille. Eikä myöskään välitetä siitä että pennut syntyvät "jonnekin". Miten kissamme mahdollisten sisarusten on käynyt, sitä en tiedä, tämä pikkuinen kuitenkin pelastui koska joku ilmoitti eläinsuojeluvalvojalle pennusta ja niin pikkuinen päätyi sisätiloihin.

Nykyään tämä pikkuinen ei ulkoile vapaasti, asumme alueella jossa liikenne on suhteellisen kovaa. Ja vaikka herra on täysin sisäkissa, mitä nyt valjaissa käy päivittäin iltalenkillä koirien kanssa, hänet on kastroitu. Ei toivottuihin pentuihin en halua olla osasyyllinen.

Lämmin kiitos Leenalle, joka haki pikkuisen turvaan luonnosta. Ja vielä suurempi kiitos siitä että Leena luovutti Aquan hoitoomme. Vaikka sisällä ei olekaan tällä hetkellä puuta jonka alle voi mennä nukkumaan, Aquan turvapaikka, eli joulukuusi on siirretty takaisin luontoon, vaikuttaa siltä että Aqua viihtyy täällä tästä huolimatta oikein hyvin. Toivon mukaan seuraavat 20 vuotta.

Huijari

Hurjan hitaasti tämä laihduttaminen edistyy, johtuen isännän vastahakoisuudesta. Prixy on äärettömän tyytyväinen kun iskä hemmottelee nameilla vaikka äiskä ei ymmärrä ollenkaan toisen nälkää. 

No, tunnustan että onnistui neiti huijaamaan minuakin. Menin iltavuoroon, jolloin koirien aamuruokinta jää minulle. Kun heräsin kävelin keittiöön ja täytin koirien kupit normaalisti. Kaksi muuta tulivat kiltisti syömään, kun kerran tarjottiin ruokaa, Prixy tanssi innoissaan keittiössä, ruoka-aika on aina tanssin arvoinen asia Prixyn mielestä. Kun lähdimme aamulenkille näin, hieman myöhässä, isännän tekstarin: Prixy on syönyt. Kaipa hänkin tiesi etteivät nuo kaksi edes yritä minua huijata. Prixylle taas ruoka on sen verran tärkeä asia että emme voi puhua huijaamisesta, ruoka on Prixylle vakava asia!

Saa nähdä laihtuuko neiti grammaakaan, alan olla aika epätoivoinen.

Mutta jaksaa tuo neitokainen vielä juosta, painosta huolimatta. Ja liikuntaa on yritetty hieman lisätä, kevätmaisemissa kun on ihan kiva itsekin kävellä ja ihailla heräilevää luontoa. 

Pikkuhiljaa

Prixyn laihdutus etenee, vaikka isäntä ja Prixy ovat sitä mieltä että laihduttaminen, varsinkin Prixyn laihduttaminen, on tylsää touhua.

Olen yrittänyt motivoida isäntää Prixyn paranevalla elämänlaadulla ja sairastumisriskin vähenemisellä. Tuntuu kuitenkin siltä että marmatan kuuroille korville. Siihen toki isännällä itsellään olisi lääke, siihen huonokuuloisuuteen, mutta epäilen että sekä Prixyllä että isännällä on valikoiva kuulo. Ja se vaiva taitaa olla huonommin hoidettavissa?

Luin jonkin aikaa sitten aika järkyttävän tutkimuksen siitä miten ylipaino alkaa olla teollistuneissa maissa niin ihmisten kuin lemmikkienkin suurin ongelma. Sinäänsä en yllättynyt, mutta että lähes puolet lemmikeistä ovat lihavia on huolestuttavaa. Prixy ei siis ole yksin ongelmansa kanssa. Ja kuuluuhan Prixy "riskirotuunkin". Mikä sekin on ikävää, kyseessähän kuitenkin on aktiivinen rotu jonka hoikkana pitäminen ei pitäisi olla mahdotonta. Mutta jos omistaja (lue minä) on laiska niin äkkiäkö pieni shelttikin siihen opetetaan?

Olen tässä isäntää yrittänyt uhkailla että saisimme namien annon vähenemään. "Prixylle joutuu kohta pistelemään insuliinia kaksi kertaa päivässä kun Prixy sairastuu diabetekseen". Isäntä katselee minua täysin hämmästyneen näköisenä. "Miten niin? Eihän Prixy ole lihava." Ja sama laulu alkaa taas.

Kun Prixy onnahtelee ulkona, talvella kun tassuihin kertyy lunta, Kertoilen heti nivelvaivoista, ylipainon rasittamat jalat kun ovat kovilla.

Puhumattakaan sydän- ja verisuonisairauksista. Ihan samat ongelmat joista omakin lääkärini paasaa minulle. No, ainakin pääsen helpolla kun voin leikkiä pientä papukaijaa ja toistella lääkärini sanoja.

Onneksi Prixylle ei vielä ole kehittynyt ihopoimuja joita joutuisin puhdistamaan, mutta eipä kai sekään kaukana ole? Kasvainsairauksia en halua edes ajatella.

Aktivointia

Pienen, nälkäisen koiran laihduttaminen ei ole ihan helppoa. Varsinkaan kun koko perhe ei ole motivoitunut asiaan.

Prixy on saanut liittolaisen jatkuvaan nälkätilaansa. Iskä ymmärtää hyvin nälkäistä "tyttöään" ja antaa milloin mitäkin herkkua Prixylle. 

Äiskä taas on sitä mieltä että "hidastava ruokakuppi" on auttanut. Koska Prixy nykyään on viimeisenä valmis on muut ruokakupit jo tyhjentyneet ennen kuin Prixy pääsee tutkimaan niiden sisältöä. Lisäksi ruokailun yhteydessä ollut hurja hosuminen on hävinnyt lähes kokonaan. Myös kun iskä antaa ruokaa koirille. 

Koska ruokaa ei voi loputtomasti vähentää, olemme lasten kanssa yrittäneet aktivoida Prixyä hieman. Sohvaperunamme kun ei vättämättä välitä pakkaslenkeistä ja kesäisinkin pihalla on hauska makoilla auringossa. Kun perheen muut koirat juoksevat ympäri pihaa leikkien, seisoo Prixy tavallisesti ulko-oven edessä haukkumassa, mikä nyt ei hirveästi kuluta energiaa. 

Mahdollisesti Prixy voi muutaman kerran paimentaa leikkiviä laumakavereitaan, mutta koska hän ei kuitenkaan pysy vauhdissa mukana niin hänen armonsa kyllästyy aika nopeasti ja kinuu sylipaikkaa iskältä.

Pallot ja lelut ovat Prixyn mielestä kakaroille, ainoa motivaattori Prixylle on ruoka!

Jostakin kumman syystä Prixy kuitenkin rakastaa lumikokkareita. Hän ei juokse niiden perässä, jos niitä heittää, mutta ilmaan heitettäessä lumi on hauskaa ja sitä voi hieman metsästää. Siispä nautimme talven iloista, edes hetkellisesti. Kulutetaanhan sitä energiaa näinkin.

Ruokaa kupissa

Prixy sai sitten ensimmäisen pakettinsa Animagi Salosta.

Royal Canin helpottaa arkielämää talosvaa'alla, jatkossa Prixyn ruoka-annokset voidaan punnita grammalleen, ja syömistä hidastavalla kupilla. 

Mamma oli hieman skeptinen tuohon kuppiin, Prixy kun on syömisnopeudessa perheensä kiistaton mestari, mamma ei oikein uskonut että tuollainen "labyrintti" mitenkään juurikaan hidastaisi Prixyä. Mamma oli väärässä.

Ruokakuppia testailtiin "omalla ruoalla" heti kun kuppi tuli kotiin. Aamulla meinasi jo ulkoiluttajan hermo pettää kun Prixy aina vaan söi. Ruoka ei tuntunut loppuvan ikinä kupista.

Perheen toinenkin koira on testannut kuppia, samanlaisin tuloksin: hidasta on syöminen. Hitaamminen syöminen on toki hyvä tapa, se jäljittelee enemmän myös luonnollista tapaa syödä.

Se, vaikuttaako tuo Prixyn loputtomaan ruokahaluun, jää nähtäväksi. Nälkä kun taitaa ennemminkin olla opittu tapa kuin niinkään oikea näläntunne. 

Itse laihdutusruokapussi on vielä tulematta, mutta totutellaan nyt tässä vaiheessa vielä uuteen kuppiin. Sitten katsotaan maistuuko uusi ruoka ja sopiiko se Prixylle. Maistuvuuden suhteen en usko että on ongelmia, Prixylle kaikki käy, kunhan se on ruokaa tai jotakin sen tyyppistä.

Tästä se lähtee

Prixy on lähes kahdeksan vuotta vanha sheltti, joka on iskän oma lemmikki. Neiti on suheellisen pienikokoinen jos säkäkorkeudesta puhutaan, muuten Prixy on suuri koira, ainakin jos ruokahalusta on kyse. Se valitettavasti näkyy Prixyn vatsanympärysmitassa.

Prixyn omaeläinlääkäri on vakaasti sitä mieltä että Prixyn pitäisi laihtua, jo ihan oman terveytensä takia, iskä ja Prixy ovat täysin eri mieltä.

Koska naistenlehdet nyt hehkuttavat erilaisia laihdutuskuureja, päätti mamma tehdä jotakin laihduttamisen suhteen. Ja koska koiran laihduttaminen on huomattavasti helpompaa kuin itsensä kuntoon saaminen on Prixy perheemme uhri! Siispä Prixy on ilmoitettu Royal Canin'in "Letkein laihduttaja" kilpailuun.

Tavoitteena on oma ihannepaino, ei suinkaan kilpailun voitto. Iskä ja Prixy hieman kiukuttelevat aiheesta, mutta Animagi Salon vaaka ilmoitti karun todellisuuden: Prixyn on aika laihtua!

Ensi kesäksi on Prixy toivonmukaan taas mannekiini kunnossa, pistetään nyt tähän se motivoiva kuva iskälle. Se joka naistenlehtien mukaan kuuluisi pistää jääkaapin oveen.